Ensimmäinen avautuminen

NÄIN ALUKSI..

Hei.
Ihan ensimmäiseksi.. en ole ammattilainen tai edes hyvä kirjoittamaan. Kirjoitusvirheitä näkyy teksteissäni varmasi. Koittakaa kestää kanssani!

Haluan kirjoittaa, koska toivon sen auttavan minua ja mahdollisesti muita, jotka elävät saman kaltaista elämää joka päivä.  Elämä, jossa mieli estää kokemasta sellaista elämää kun haluaisi kokea. En kumminkaan sano etten olisi onnellinenkin. Vaan rajoittuneempi kuin ennen.

Jos aloitaisin tarinani kertomalla itsestäni ja miten päädyin tilanteeseen missä olen nyt.

Olen 34v. yksinhuoltaja äiti, joka on koko elämänsä tehnyt töitä kahviloissa ja ravintoloissa. Olin ikiliikkuja, aina oli menoja sovittuna ja jos ei ollut niin keksin jotain. Olin velkaantunut, mutta olin saanut sovittua maksuista.
Maaliskuussa 2017 maksoin viimeisen erän ja vihdoin olin rahallisesti hyvässä tilanteessa.
Olin oireillut jo vuosia erillaisilla terveydellisillä ongelmilla stressistä, mutta en suostunut asiaa itselleni myöntämään. Eihän puolen vuoden kuumeilu esimerkiksi voi johtua vain stressistä, tai krooninen vatsatulehdus ja ärtynyt suoli. Ei, ei voi johtua stressistä, koska asiat on paremmin kuin pitkään aikaan. Ei rahahuolia, ei parisuhde draamaa, ei ystävien kanssa ongelmia. Kaikki oli hyvin.

Päätin hakea opiskelemaan, koska olin unelmoinut ammatin vaihdosta ja ammattipapereista jo kauan. Pääsin heti lähihoitajksi opiskelemaan ja kaikki tuntui menevän hyvin. Aloitin opinnot 8/17.

AHKERA OPISKELIJA

Kun aloitin koulun huomasin olevani hyvä koulussa. Minulla kehittyi jopa pieni kilpailuvietti koulumenestyksessä. Halusin olla paras, tai ainakin parhaiden joukossa.  Näin vaivaa tehtävissä.

Minut värvättiin opiskelijahallitukseen ja ei mennyt kauan kun huomasin olevani puheenjohtaja. Nautin olla mukana järjestämässä tapahtumia, käydä kokouksissa ja koko ajan ymmärtää enemmän koulun asioista.

Negatiivisena puolena koulunkäynti alkoi tuntua raskaalta, olisi oltava joka suuntaan repeämässä. Tehtäviä alkoi kasaantumaan ja koin riittämättömyyden tunnetta. Jos en tiennyt jotain tai muistanut kaikkea, soimasin rankasti siitä itseäni. Minä vaadin itseltäni täydellisyyttä.

Aloin huomaamaan itsessäni väsymystä ja unohtelin koko ajan enemmän ja enemmän asioita. Jossain vaiheessa huomasin vältteleväni tehtävien tekoa ja koin syyllisyyttä. Lisää stressiä, kun tehtävät tehtiin viimeisenä mahdollisena hetkenä ennen deadlineä. Tein vaikka kolmeen yöllä, jos tarvitsi.

Vatsani alkoi taas oireilemaan ja poissaolot lisääntyivät. Uniongelmat myös tulivat kuvioon mukaan. Saatoin nukahtaa neljän-viiden aikaan ja herätys soi seitsemältä.

Koulukaverit yrittivät puhua minulle järkeä, että hidastaisin tahtia ja lopettaisin hallituksessa toimimisen. En voinut, se tarkoittaisi minun silmissä epäonnistumista. Opettajakin huolestui kun aloin yhtäkkiä kesken tunnin vain itkemään. Ei, en voinut vieläkään luovuttaa.
Sitten tuli päivä kun en vain voinut muuta kuin hyväksyä totuuden.

ROMAHDUS.

Elokuussa 2018 minä olin taas jättänyt tehtävien palautuksen viimeiseen hetkeen. En pääsisi työharjoitteluun, jos en palauta niitä ajallaan. Tein yöhön asti niitä ja aamulla lähdin harjoittelupaikkaan. Huomasin vapisevani ja ahdistus oli valtava. En minä voi jännittää uutta paikkaa. Menin sisälle ja totesin, että en voi jäädä ahdistuksen takia, olin lähellä romahdusta.
Valehtelin tyttäreni laittaneen viestiä, että oksentaa kotona ja että minun oli mentävä. Lähdin kotiin ja kotiin päästyäni romahdin eteisen lattialle tärisemään ja itkemään hysteerisesti. Kaikki ei ollut todellakaan hyvin. Seuraavana päivänä jouduin myöntämään, ettei tilanne ollut ohi ja lähdin lääkäriin.

Lääkäri oli järkyttynyt tilasta missä olin. Aloitettiin heti masennuslääkitys ja jouduin myöntämään myös itselleni sairastuneeni työuupumukseen. Se oli kova paikka. Soimasin itseäni, myös kuoleman ajatukset hiipivät mieleeni. Olin kolme viikkoa sairaslomalla ja yritin palata kouluun. En ollut valmis.

Päivät meni sängyssä maaten, tietääkseni. Muistini on hieman sumea tuolta ajalta. Ehkä noin pari kuukautta vietin sängyssä, enkä kyennyt edes kauppaan menemään enkä tekemään edes ruokaa tyttärelle. Einekset pelastivat tilanteen. Häpeä ja syyllisyys asiasta oli tuhota minut.

Puoli vuotta yritin hoitaa edes jotain opintoja eteenpäin ja opiskelijahallituksen hommat hoidin niin hyvin kuin mahdollista. Eli en niin hyvin kuin olisin halunnut ja se taas pahensi oloani. Syyllistin itseäni taas.

Vihdoin pääsin kunnon hoitoon (joka oli todella pitkä prosessi ja josta kerron toiste lisää) tehostettuun päivähoitoyksikköön leppävaaraan. Pääsin kiinni taas elämään, kiitos sieltä saadun avun ja päivärytmin.

DIAGNOOSI

Vihdoin minulle laadittiin diagnoosit.
Vakava masennus, työuupumus, epävakaa persoonallisuushäiriö/ äkkipikainen persoona sekä vaativa persoona. Sosiaalisten tilanteiden pelko sekä julkistenpaikkojen pelko alkoi romahduksesta, joten minä joka olen ylisosiaalinen ollut olen nykyään ahdistunut kun tapaan uusia ihmisiä tai käyn kaupassa.
Aloin lukemaan diagnooseistani ymmärtääkseni itseäni ja koin että siitä oli apua. Tiesin mikä vaatisi muutosta. Itseni soimaamisen olisi loputtava ja en saisi vaatia itseltäni liikoja. Se olisi hyvä alku ainakin.

Lääkitystä testaillaan edelleen, mikä olisi sopiva coctail minulle. Mutta voin jo paremmin, kiitos lääkityksen.

TAMMIKUU 2020

En ole vieläkään kunnossa. Sairastumisestani on jo 1v.4kk (about) ja helmikuun jälkeen minulle haetaan sairauseläkettä kuntoutukseen. Mieliala on roimasti parempi, mutta ylikierrokset hermostossa jyllää vieläkin.  Muisti on olematon, uniongelmat jatkuvat, paniikkikohtaukset ovat vieläkin yleisiä ja joskus en vain pääse liikkeelle sängystä. Koti on kaaos välillä (lähes aina), joka alentaa mielialaa.

Mutta toivonpilkahdus näkyy jo. Olen nähnyt ystäviä, olen käynyt treffeillä ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen, olen tuntenut oloni taas normaaliksi sekä olen tuntenut itseni onnelliseksi.. ainakin hetkellisesti.

Etsin nykytilanteestani mielummin positiivisia asioita kuin velloisin negatiivisissa asioissa.

YSTÄVÄT JA PERHE

Minulla on rakkaita läheisiä elämässäni.
Yksi ystävä on kuin sisko, ollut jo lapsuudessa. Yksi ystävä on jaksanut auttaa ja tukea minua, sekä yrittänyt opettaa hyvinvoinnista ja positiivisesta psykologiasta. Yksi ystävä jaksaa oman lapsiperhe arjen keskeltä olla tukena sekä yksi useista kilometreistä ja omista murheista huolimatta jaksaa soitella kuulumisia. Yksi pyysi minut lapsensa kummiksi, vaikka tiesi kuinka sekaisin olen.

Puhumattakaan perheestä, joka on niin rakas. Tyttäreni on ollut sijaiskärsijänä sairaudestani, mutta on jaksanut minua. Äiti ja sisko on ollut iso apu. En tiedä miten ikinä korvaan heille kaiken.

Loppujen lopuksi joudun myöntämään myös vaativalle itselleni, että minulla on asiat ihan hyvin ja parempaan suuntaan menee.. kyllä tämä tästä!

SOTAHUUTO

Päätin aloittaa tämän blogin, jotta myös itse muistaisin hyvät ja huonot asiat mitä matkan varrella tapahtuu.
Mutta ennen kaikkea tämä on sotahuuto sairaudelleni. Minä päihitän sen!


Heli V.